Tieteellinen omaelämäkerta

Tieteellinen elämäkerta: Sisällysluettelo

1. Psykometriset työt
2. Työt matemaattisen fysiikan alalta
3. Kutsu Yhdysvaltoihin ja tutustuminen kybernetiikkaan
4. Kybernetiikkaa koskevan tieteellisen työni vaiheet
4.1. Varhaisia kokeiluja
4.2. Vuoden 1978 keksintö: itseohjautuva aktori
4.3. Vuoden 1979 keksintö: Riittävän Hierarkian Laki
4.4. Teoriani ensimmäinen yleisesitys
4.5. Kyberneettisen teoriani lopullinen matemaattinen muoto
5. Yhteys kybernetiikan ja annalistisen koulukunnan välillä
5.1. Herja lentää Alleray-kadulla keväällä 1984
5.2. Kybernetiikan ja annalistien toisiaan tukevat tulkinnat kehityksen historiallisille vaiheille
6. 1990-luvun tieteellinen työni: tiedon vaikutus talouskasvuun
7. Poliittisia haasteita
7.1. Reporadion aika, ihanteet ja todellisuus
7.2. Totalitaarisen suurvallan yläluokan vieraana
7.3. Marxismin ja stalinismin kritiikkini 1976-90 ja Moskovan huhut
7.4. Koulu- ja tiedepolitiikan kritiikkini 1998-99
7.5. Kritiikki kantaa hedelmää: Helsingin Sanomat yhtyy siihen
7.6. Koko eliniän kestänyt harrastus: matemaattisten tieteiden merkityksen puolustaminen Suomessa
8. Fysikalisti vieraassa ympäristössä

Tieteellinen elämäkerta (apologia pro vita sui)

Synnyin 1929 Oulussa. Miksi lähdin tieteeseen? Alkusyy oli se, että lukion viimeisellä luokalla ollessani 1946 osui käteeni kotini kirjahyllystä Robert Mayerin teos ’Tieteen seitsemän sinettiä’ (suomeksi julk. Karisto 1930). Se esitti modernin tieteen synnyn jännittävästi peräkkäisinä toistensa päälle rakentuvina vaiheina, jossa perustan loi matematiikka ja sen päälle rakentuivat sitten fysiikka ja muut tieteet, viimeisenä oli juuri tieteellistymässä oleva psykologia. Niinpä opiskelin Helsingin yliopistossa 1947-50 aika harvinaista aineyhdistelmää matematiikka ja psykologia. Sattui vielä niin, että psykologian laitoksellakin oli tuohon aikaan matemaatikko, nimittäin psykometriikan dosentti Toivo Vahervuo, joka oli noina aikoina juuri tuonut psykometriikan Suomeen. Minusta tuli luonnollisesti hänen oppilaansa. Suoritin fil.kand.-tutkinnon 1950 aineyhdistelmänä matematiikka, psykologia ja kasvatusoppi (Silloinen kasvatusopin professori J.A.Hollo oli humaani humanisti joka salli minun suorittaa oppiaineen kaikki tutkinnot approbaturista laudaturiin muutamassa kuukaudessa).

Ei muuten ole aivan poikkeuksellista, että tuleva matemaatikkokin saattaa saada ”herätyksiään” joistakin tieteen populaariteoksista. Jopa omasta kirjastani ’Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia’ (1969) tiedän sattumalta näin käyneen.

1. Psykometriset työt:

1954: The mathematical theory of factorial invariance under selection, Psychometrika 19, No.1, s.27-38 (julk. nimellä Yrjö Ahmavaara).

1954: Transformation Analysis of Factorial Data (väitöskirja), Suomalainen Tiedeakatemia, sarja B nide 88,2, 150 sivua (julk. nimellä Yrjö Ahmavaara). Väitöskirjan tarkastajina ja väitöstilaisuuden vastaväittäjinä toimivat matematiikan professori Gustav Elfving ja psykometriikan dosentti Toivo Vahervuo.

1957: On the Unified Factor Theory of Mind (monografia), Suomalainen Tiedeakatemia, sarja B nide 106, 176 sivua (julk. nimellä Yrjö Ahmavaara).Tämä oli väitöskirjassa esitetyn transformaatioanalyysin sovellus , joka käsitti kaikkiaan 26 transformaatioanalyysiä , kukin niistä aina kahden samaa aluetta koskevan faktorianalyyttisen tutkimuksen vertailu. Tulos vahvisti menetelmän soveltuvuuden ja johti systemaattiseen kokonaisnäkemykseen faktorianalyysin tähänastisista sovelluksista älykkyystutkimukseen. Lähetin tätä monografiaa, yhdessä väitöskirjani kanssa, yli sataan osoitteeseen amerikkalaisissa yliopistoissa, joten työni tuli siellä hyvin tunnetuksi. Sveitsiläinen Jean Cardinet kirjoitti, että työni yhdistää Spearmanin, Thomsonin ja Thurstonen teoriat (Diogenes 20, 1957).

1963: On the mathematical theory of transformation analysis, Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja No.1, 11 sivua (julk. nimellä Y.Ahmavaara). Tämä on tiiviisti kirjoitettu transformaatioanalyysin matemaattinen yleistys muotoon, jossa peräkkäiset transformaatiot tutkimuksesta 1 tutkimukseen 2 ja tästä tutkimukseen 3 jne muodostavat matemaattisen muunnosryhmän, yleisten viivallisten muunnosten ryhmän. Tämä ryhmäteoreettinen transformaatioanalyysi poisti sen vaikeuden, joka alkuperäisessä transformaatioanalyysissä oli ollut, kun verrattiin toisiinsa muunnosta tutkimuksesta 1 tutkimukseen 2 ja päinvastoin suoritettuna tutkimuksesta 2 tutkimukseen 1: ne eivät aina antaneet selkeitä tuloksia. Työ perustui vuoden 1954 artikkeliini ’The mathematical theory of factorial invariance under selection’, joka oli osoittanut, että muunnos populaatiosta (so. koehenkilöryhmästä) toiseen on ns. multivariaatiovalinnassa lineaarinen. Mutta artikkeliani vuodelta 1954 ei oltu Suomessa luettu eikä myöskään ryhmäteoreettista transformaatioanalyysiäni taidettu sen vuoksi oikein ymmärtää. Kun minulla ei tuohon aikaan ollut myöskään mahdollisuutta itse soveltaa ryhmäteoreettista transformaatioanalyysia mihinkään kansainvälisesti merkittävään psykometriseen aineistoon, jäi tämä transformaatioanalyysin laajennus jokseenkin tuntemattomaksi: en ehtinyt edes julkaista sitä missään kansainvälisessä aikakauslehdessä.

Ryhmäteoreettinen transformaatioanalyysi oli ensimmäinen työ, jossa sovelsin Felix Kleinin 1872 esittämää ’Erlangen ohjelmaa’, jossa luonnonlait johdetaan invarianssi- ja transformaatioteoriasta. Kleinin tutkimusmallin tunnetuin sovellus ei ole sen vähäisempi kuin Einsteinin erikoinen suhteellisuusteoria, jossa invarianssit määrittelevänä ryhmänä on Lorentzin ryhmä, yleisen viivallisen ryhmän 4-ulotteinen alaryhmä. Julkaistessani vuonna 1963 tuon ’relativistisen’ faktorianalyysimallin, jossa Lorentzin muunnosten sijasta tarkastellaan yleisiä viivallisia muunnoksia populaatiosta toiseen, olinkin jo siirtynyt päätoimisesti matemaattisen fysiikan alueelle.

2. Työt matemaattisen fysiikan alalta:

1955: Saturation of nuclear forces in the nonlinear pseudoscalar meson theory with vector coupling (julk. nimellä Y.Ahmavaara yhdessä P. Jauhon kanssa), Suomalainen Tiedeakatemia, sarja AI numero 184. Suoritin 50-luvun alussa Helsingin yliopistossa myös fysiikan opintoja ja erityisen arvokkaina pidin silloisen Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan dosentin Pekka Jauhon luentoja. Yhdessä julkaistu artikkeli on parannettu versio laudaturtyöstäni teoreettisessa fysiikassa. Jauhoa saan kiittää myös seuraavasta askeleesta urallani.

Nordita (Nordisk institut för teoretisk atomfysik) perustettiin 1957 Kööpenhaminaan Niels Bohrin nimellä tunnetun teoreettisen fysiikan laitoksen yhteyteen. Olin välillä vuosina 1955-57 työskennellyt pääasiassa psykometriikan alueella, mutta pitänyt kuitenkin (hiukan hajamielisesti) laudatur-kurssiin kuuluvia teoreettisen fysiikan luentoja kvanttikenttäteorian alkeista Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella. Kun vuonna 1957 ilmaantui mahdollisuus lähteä, yhdessä minua paljon kokeneempien Paul Kustaanheimon ja Kalervo Laurikaisen kanssa, stipendiaatiksi vuosiksi 1957-59 Kööpenhaminaan, oli kiusausta alan vaihdokseen mahdoton vastustaa. Jauho oli tuolloin laitoksen johtokunnan suomalaisjäsen.

Varenna sul Lago di Como oli pikkukaupunki, jossa vuonna 1958 pidettiin ’kesäkoulu’ teoreettisen fysiikan tutkijoille. Luennoitsijoina siellä toimivat, amerikkalaisen A.S.Wightmanin ohella, alan eurooppalaiset kärkinimet, joista kuumimpia tuohon aikaan olivat Rudolf Haas ja Hans Lehmann. Myös vanha Heisenberg oli läsnä, mutta ei pitänyt luentoja. Haasin ja Lehmannin luennot koskivat tuohon aikaan teoreetikkojen kiinnostuksen kohteena ollutta algebrallista kvanttikenttäteoriaa, johon heidän luentojaan Varennassa seurattuani myös oma mielenkiintoni teoreettisessa fysiikassa sitten kohdistui. Ennen sitä koskenutta teoreettisen fysiikan päätyötäni julkaisin pari pienempää työtä ryhmäteoriasta:

1958: Chirality invariance and the Lorentz group, Suomalainen tiedeakatemia, sarja A VI numero 48, 23 sivua, julk. nimellä Y.Ahmavaara.

1960: An extension of the inhomogeneous Lorentz group, Suomalainen tiedeakatemia, sarja A numero 60, 31 sivua, julk. nimellä Y.Ahmavaara.

1961-62: Relativistic Quantum Theory as a Group Problem (monografia ja päätyöni matemaattisen fysiikan alalta), joka julkaistiin nimellä Y.Ahmavaara neljässä osassa seuraavasti:

1961: osa I (General formalism), Suomalainen tiedeakatemia, sarja A VI numero 85 , 44 sivua.

1962: osa II (World geometry and the elementary particles), Suomalainen tiedeakatemia, sarja A VI numero 95, 51 sivua.

1962: osa III (The interaction formalism), Suomalainen tiedeakatemia, sarja A VI numero 106, 43 sivua.

1962: Relativistic Quantum Theory as a Group Problem, osa IV, Suomalainen tiedeakatemia, sarja A numero 113, 28 sivua.

Vuonna 1963 sain nimityksen teoreettisen fysiikan maassamme ensimmäiseen varsinaisen professorin virkaan, joka perustettiin Turun yliopistoon (nimittäjän asiantuntijana oli mm. jo Varennassa 1958 tapaamani Hans Lehmann josta oli tullut jo Hampurin yliopiston teoreettisen fysiikan professori). Helsingin yliopistossa olin tätä ennen ollut alan assistenttina 1955-57 ja teoreettisen fysiikan dosenttina vuodesta 1961.

Vuonna 1964 ratkaistiin Helsingin yliopiston sovelletun matematiikan professuuri. Viran sai Kustaanheimo, mutta minäkin sain pätevyyden. Asiantuntijana toiminut Baselin yliopiston professori Alexander Ostrowski, itsensä Felix Kleinin oppilas, sanoi työstäni: ”Charakteristisch fur das wissenschaftliche Werk von A ist die uberlegene Beherrschung des modernen funktionalanalytischen und gruppentheo- retischen Apparats… Es sei endlich hervorgehoben, dass die Darstellung von A, was die Schärfe der Formulierungen und Klarheit der Argumentierung anbetrifft, auf dem höchsten Niveau steht.” B.L. van der Waerden, toinen asiantuntija: ”A ist ein höchst origineller theoretischer Physiker. Er wendet die modernsten Begriffe der reinen Mathematik auf die aktuellsten und schwierigsten Probleme der Quantentheorie in virtuoser Weise an…” Lausunnot luettuani tajusin olevani matemaatikko, sillä asiantuntijat olivat alansa huippuja. Olinkin töitäni varten opiskellut huolellisesti algebrallista topologiaa ja funktionaalianalyysia.

Viimeiset julkaisuni matemaattisen fysiikan alalta lähetin vasta perustettuun amerikkalaiseen aikakauslehteen nimeltä Journal of Mathematical Physics:

1965-66: Structure of space and the formalism of quantum theory, osa I, Journal of Mathematical Physics, s.87-93 (1965); osa II, Journal of Mathematical Physics, s.220-227 (1965); osa III, Journal of Mathematical Physics, s.197-201 (1966);osa IV, Journal of Mathematical Physics, s. 201-204 (1966), julk. nimellä Y.Ahmavaara.

3. Kutsu Yhdysvaltoihin ja tutustuminen kybernetiikkaan:

Keväällä 1966 sain psykometristen töitteni johdosta kutsun Yhdysvaltoihin lukuvuodeksi 1966-67 (Ohion valtionyliopisto, Columbus, Ohio). Käytin tilaisuutta kirjoittaakseni Columbuksessa heti syksyllä 1966 yliopiston psykologian laitokselle ensimmäisen perusteellisen esitykseni transformaatioanalyysista, joka sisälsi myös yksityiskohtaisen selonteon sen relativistisesta (vuoden 1963) muodosta:

1966: Transformation Analysis, Psychological Institute, Ohio State University 1966, 67 sivua (moniste).

Tarkoitukseni oli ollut sijoittaa se osaksi faktorianalyysiä koskevaan englanninkieliseen kirjaan, jonka kirjoittaisin laitoksen johtajan Houghton-Mifflin kustantamolle toimittamaan psykologisten teosten sarjaan. Mutta keväällä 1967 Ohion Columbuksessa, suuressa huvilassa Olentangy Boulevardin varrella kauniissa puutarhakaupunginosassa, tieteellinen mielenkiintoni siirtyi radikaalisti uuteen suuntaan. (Sopiiko tähän sulkeissa pieni muisto tuosta huvilasta, jonka toisen kerroksen suurella terassilla istui 5-henkinen perheeni eräänä helmikuun iltapäivänä 1967 nauttimassa helteestä lehdettömän sykomoripuun vieressä: lämpötila nousi yhdeksi päiväksi 25 asteeseen celsiusta, kun tuuli tuli suoraan Karibianmereltä Ohiojoen laaksoon. Seuraavana päivänä helmikuun kesä oli ohi kun tuuli kääntyi pohjoiseen ja toi talven takaisin Hudsonin lahdelta.)

Norbert Wienerin teos, joka antoi kybernetiikalle nimen, oli ilmestynyt jo 1948, ja englantilaisen Ross W. Ashbyn tunnetut teokset Design for a Brain vuonna 1952 ja An Introduction to Cybernetics vuonna 1956. Vuosisatamme suuriin matemaatikkoihin lukeutuvan John von Neumannin kybernetiikkaan liittyvät artikkelit vuosilta 1951 ja 1956 tekivät minuun kuitenkin suurimman vaikutuksen Yhdysvalloissa (vrt. omaan kirjaani ’Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia’, 1.painos 1969, sivut 158-159 ja luku 6).

Niinpä ryhdyin tutustumaan tuohon uuteen matemaattiseen tieteeseen. En ollut siitä aikaisemmin paljoakaan kuullut, mutta Amerikassa se oli jo kovassa huudossa. Myös seminaarini keväällä 1967 pidin osittain kybernetiikasta kohtalaisen innostuneelle amerikkalaiselle kuulijakunnalle. Tulkoot nämä seikat mainituiksi tässäkin, koska Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirjottaja Putte Wilhelmsson vihjaa (H.S.14.9.1999) minun saaneen kybernetiikkani Itä-Saksasta ja Neuvostoliitosta!

Alusta alkaen minua kiinnosti erityisesti Oskar Langen yritys erottaa kyberneettisen teorian avulla toisistaan ihmisen omaa tahtoa toteuttava ”itseohjautuva” (Langen termi) toiminta pelkästä elävien olentojen hengissä pysymistä varmistavasta ”itsesäätelystä”. Langen kirja, ’Wholes and Parts’ (Oxford 1965), oli matemaattisesti epäonnistunut ja unohdettiin pian. Oskar Lange itse, joka oli toiminut kauan Chicagon yliopiston taloustieteen professorina, oli siirtynyt toisen maailmansodan jälkeen synnyinmaahansa Puolaan ja nimitettiin myöhemmin Puolan YK-edustajaksi.

Tajusin kuitenkin, että se mitä Lange oli yrittänyt tehdä, oli keskeinen edellytys yhteiskuntatieteen perusteorioiden mahdolliselle matematisoinnille. Jospa minulle laajemman matemaattisen koulutukseni vuoksi onnistuisi se, mikä Langelle oli epäonnistunut? Ajatus oli vastustamattoman kiehtova. Keväästä 1967 tuli siten elämäni vedenjakaja. Erosin teoreettisen fysiikan professorin virastani ja otin vastaan tarjolla olleen tehtävän Yleisradion (nk. ”reporadion”) pitkän tähtäyksen suunnitteluelimen vakinaiseksi jäseneksi, jossa toimessa olin syyskuun 1.päivästä 1967 elokuun 31.päivään 1970. Vuonna 1969 julkaisin suomeksi kybernetiikkaan ja tiedotuksen logiikkaan liittyvät populaariteokseni:

1969: Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (kustannusyhtiö Tammi), 301 sivua; toinen painos 1970, 275 sivua.

1969: Informaatio (kustannusyhtiö Weilin&Göös), 160 sivua, 2.painos 1970 ,176 sivua, 3.painos 1975, 171 sivua.

Näistä edellinen kuului vielä selvästi kybernetiikkaan tutustumiseni vaiheeseen ja jälkimmäinen oli tavallaan ”tilaustyö” silloiselta työnantajaltani. Edellisestä tuli minun eniten myyty suomenkielinen kirjani — seikka joka ei minua enää täysin yllättänyt, sillä pitäessäni Yhdysvalloista tultuani Helsingin yliopistossa luentojani matemaattisen käyttäytymistieteen dosenttina suuretkin luentosalit olivat täyttyneet kiihkeästi keskustelevista opiskelijoista. Syynä oli epäilemättä osittain se, että olin luennoillani tarkastellut myös eräitä yhtymäkohtia kyberneettisen metodin ja marxilaisen yhteiskuntateorian välillä.

70-luvun alkupuolella osa yleismaailmallisen mallin mukaan muodostuneesta 60-luvun nuorisoliikkeestä sai Suomessa stalinistisen suunnan ”taistolaisliikkeen” muodossa, johon asiaa tuntemattomat yhdistivät minutkin. Tuohon aikaan sain kuitenkin kutsun (silloin tätä virkaa ei vielä itse haettu) Suomen Akatemian tutkijaprofessoriksi vuosiksi 1971-74. Nimittäjän asiantuntijana oli käytetty matematiikan professori Gustav Elfvingiä. Näin sain tilaisuuden keskittyä kirjallisiin töihin ja julkaista vielä suomenkielellä teoksen, jossa mm. sanouduin irti ylioppilasliikkeen stalinistisesta suunnasta ja esitin sitä koskevaa kritiikkiäni:

1976: Yhteiskuntakybernetiikka (kustannusyhtiö Weilin&Göös), 256 sivua.

4. Kybernetiikkaa koskevan tieteellisen työni vaiheet:

Vuonna 1971 olin saanut kutsun myös Tampereen yliopiston matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professoriksi (nimittäjän asiantuntijana oli ollut tällä kertaa tilastotieteen professori Leo Törnqvist). Aloitin virassa 1974. Se oli yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksessa ja näin saatoin keskittyä jatkamaan tieteellistä työtäni kybernetiikan alalla.

4.1 Varhaisia kokeiluja:

1975: Cybernetics as the foundational science of action, Cybernetica 3, sivut 171-200.

1976: A universal cybernetic theory of action? Kybernetes 5, s. 66.

1976: The logical and the dynamical aspects, The Eighth International Congress on Cybernetics, Namur , sivut 117-123

1976: A cybernetic model of society, The Eight International Congress on Cybernetics, Namur, sivut 427-434.

Kongressi oli ranskankielisen ’Association Internationale de Cybernetique’ järjestämä. Toimin siellä myös peruskysymyksiin keskittyvän jaoston varapuheenjohtajana ja jouduinkin ohjailemaan kahden kokouksen kiihkeäksi yltynyttä (onneksi pääosin englanninkielistä) keskustelua.

Vuoden 1975 yllä mainittu julkaisu luonnosteli kyberneettisen logiikan järjestelmän, erotukseksi lingvistisestä logiikasta. Pari vuotta myöhemmin vuoden 1977 Norbert Wiener-palkinnon voittaja, intialainen tilastotieteilijä D.Dutta Majumder piti voittaneessa artikkelissaan ’Cybernetics and general systems – a unitary science?’ tuota artikkeliani viime aikojen lupaavimpana kehityksenä kyberneettisessä teoriassa.Mutta päämielenkiintoni ei ollut logiikassa, vaan peruslaeissa, josta julkaisin ratkaisevat artikkelini vasta vuonna 1979. Niitä edelsi kuitenkin vielä pari mietiskelevää pohdintaa vuosilta 1977 ja 1979 sekä ennen muuta itseohjautuvan aktorin idea:

1977: A general theory of acts, with application to the distinction between rational and irrational social cognition, Zeitschrift fur allgemeine Wissenschaftstheorie Vol.VIII/2, sivut 195-220.

1979: A cybernetic social theory, Quality and Quantity 13, sivut 267-274.

4.2. Vuoden 1978 keksintö: itseohjautuva aktori:

Lähtien Einsteinin dualiteettilauseesta (”sielumme noudattavat omia lakejaan ja ruumiimme omia lakejaan ja kuitenkin nämä kaksi aivan erilaista oliota kohtaavat toisensa ja vastaavat toisiaan niinkuin samaan aikaan asetetut kaksi kelloa”) konstruoin 1) tekojen matemaattisen teorian ja 2) kausaalirekursion matemaattisen teorian ja asetin ne vastaamaan toisiaan siten, että kumpi tahansa pystyy generoimaan kumman tahansa. Aktorin teot ovat ennustamattomia mutta jälkeenpäin kausaalisesti selitettävissä. Sen tilanavaruus on laajeneva.

4.3 Vuoden 1979 keksintö: Riittävän Hierarkian Laki:

Vuotta myöhemmin onnistuin toisella rintamalla. W.Ross Ashby oli kirjassaan An Introduction to Cybernetics (Chapman and Hall 1956) esittänyt Riittävän Varieteetin lakinsa, joka koskee elävän organismin säilymistä itsesäätelyn avulla sille ehtoja asettavassa ympäristössä. Matemaattiselta muodoltaan se oli entropialaki. Osoitin, kuinka tuosta laista voidaan johtaa Riittävän Hierarkian Laki, joka esittää vastaavat ehdot ihmisten yhteiskunnan säilymiselle. Tämän esitin kahdessa artikkelissani vuodelta 1979, jotka julkaisin tuosta vuodesta lähtien viralliseksi sukunimekseni tulleella nimellä Aulin-Ahmavaara:

1979: Notes on regulation and control, Kybernetes 8, sivut 213-215.

1979: The law of requisite hierarchy, Kybernetes 8, sivut 256-259.

Tuon lain avulla voidaan tarkastella esimerkiksi itseohjautuvan toiminnan ja siten yksilönvapauden edellytyksiä eri yhteiskunnissa, jotka ovat erilaisen taloudellisen kehityksen tasolla. Tuo laki on kyberneettisen yhteiskuntateoriani peruslaki.

4.4 Teoriani ensimmäinen yleisesitys:

1982: The Cybernetic Laws of Social Progress (Pergamon, Oxford), 218 sivua, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

Tässä teoksessa tarkastelin myös ensimmäisen kerran yhteiskuntien yleistä kehitystä. Ensin hierarkian lisääntymistä alkukantaisista yhteisöistä lähtien suuriin temppelivaltioihin Lähi-Idässä ja Amerikan mantereella. Sitten hierarkian asteettaista purkautumista jo länsimaisten yhteiskuntien feodaalisissa rakenteissa ja edelleen nykyaikaisiin yhteiskuntiin. Tunnettu amerikkalainen systeemitieteilijä George Klir kirjoitti alan amerikkalaisessa tiedelehdessä:

”Aina systeemitutkimuksen alusta 1940- ja varhaiselta 1950-luvulta lähtien on kasvava odotus kohdistunut siihen, että nämä uudet tieteidenväliset alueet näyttelisivät tärkeätä osaa yrityksissämme ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tämä kirja osoittaa, että odotukset eivät todellakaan olleet turhia.” (George J.Klir, Systems Research Vol.1, No.2, 1984, sivut 151-152.)

Hollantilainen kolleegani, Amsterdamin yliopiston yhteiskuntatieteen metodologian professori Johannes van der Zouwen julkaisi alan eurooppalaisessa lehdessä esseen ’Itseohjaus ja yhteiskuntahierarkia: Arvid Aulinin sosiokybernetiikka’. Vuonna 1984 julkaisin vielä yhden Kybernetes-artikkelin, joka oli yhteenvetoa edellä mainitusta kirjastani:

1984: Sociocybernetics as the science of self-steering action, Kybernetes 13, sivut 147-155, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

4.5 Kyberneettisen teoriani lopullinen matemaattinen muoto:

Vasta jonkin aikaa edellisen kirjani ilmestymisen jälkeen pääsin lopullisesti irti langelaisista ajatuskuvioista . Ymmärsin nyt, että kybernetiikan matemaattinen teoria oli luotava käyttäen topologista käsitteistöä.

Jo vuonna 1967 olivat Yhdysvalloissa työskentelevä intialainen matemaatikko N.P.Bhatia ja tuohon aikaan Milanon yliopistossa työskentelevä unkarilainen huippumatemaatikko G.P.Szegö julkaisseet systeemidynamiikan topologista lähestymistapaa käyttävän teoksen Dynamical Systems: Stability Theory and Applications (Springer-Verlag, Berlin-Heidelberg).

Vuonna 1983 aloittivat amerikkalaiset matemaatikot Ralph H. Abraham ja Christopher D. Shaw merkittävän teossarjan nimeltä Dynamics: The Geometry of Behavior (Aerial Press, Santa Cruz, CA). Se teki topologisen menetelmän systeemiteoriassa yleisemmin tunnetuksi ja vasta silloin minäkin hankin tuon kehityksen aloittaneen Bhatian ja Szegön teoksen vuodelta 1967.

Topologista menetelmää käyttäen työni eteni nyt nopeasti. Julkaisin ajatuksiani aluksi artikkeleissani amerikkalaisessa tiedelehdessä Mathematical Social Sciences vuosina 1985, 1986 ja 1987. Samaan aikaan julkaisin lyhyen yhteenvedon hollantilaisten Geyerin ja van der Zouwenin toimittamassa teoksessa sekä kuhnilaisen metodologian kritiikin Systems Research-lehdessä. Tähän vaiheeseen kuuluu myös artikkeli Feigenbaum- -bifurkaatioista ekosysteemeissä:

1985: Cybernetic causality I: A unitary theory of natural and social systems. Mathematical Social Sciences 10, sivut 103-130, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

1986a: Notes on the concept of self-steering, teoksessa F.Geyer and J. van der Zouwen (toim.), Sociocybernetic Paradoxes (Sage Publications, London), sivut 100-118, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

1986b: Cybernetic causality II: Causal recursion in goal-directed systems. Mathematical Social Sciences 12, sivut 227-264, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

1986c: Methodological Criticism, Systems Research 4, 71-82 (Kuhnilaisuuden ja vastaavien ’pehmeiden’ metodologioiden kriiikkiä.)

1987a: Cybernetic causality III: The qualitative theory of self-steering and social development. Mathematical Social Sciences 14, sivut 101-140, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

1987b: The method of causal recursion in mathematical dynamics: The interruptions of Feigenbaum bifurcations in Verhulstian ecosystems and other applications. International Journal of General Systems 13, sivut 229-255, julkaistu nimellä Arvid Aulin.

Tämän jälkeen olinkin valmis julkaisemaan tieteellisen pääteokseni:

1989: Foundations of Mathematical System Dynamics. IFSR International Series on Systems Science and Engineering Vol.2 (Pergamon, Oxford), 328 sivua, julkaistu nimellä Arvid Aulin. Sarjan toimittaja: amerikkalainen George J. Klir.

Tästä teoksesta, jota Suomessa ei juurikaan tunneta, tuli ulkomailla – lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa – eniten myyty kirjani. (Sittemmin loppuunmyyty.)

Robert Maxwellin kuoltua Pergamon Press, joka oli eurooppalaisen kybernetiikan keskeinen kustantamo, hajosi 90-luvun alussa osiin, joista mikään ei jatkanut kybernetiikan perinnettä. Tämä oli kohtalonisku, joka käytännössä lopetti tuon perinteen ja siihen liittyvän aktiivisuuden Euroopassa. Toinen samaan suuntaan vaikuttanut tekijä oli Neuvostoliiton hajoaminen, koska kyberneettisen teorian yhteiskunnallinen merkitys 80-luvulla oli perustunut totalitaarisen järjestelmän systemaattiseen tieteelliseen kritiikkiin: Neuvostojärjestelmän hajottua sitä ei enää niin paljon tarvittu.

5. Yhteys kybernetiikan ja annalistisen koulukunnan välillä

Jo 1970-luvun lopulla oli ranskalaisten historiantutkijain mielenkiinto alkanut kohdistua kybernetiikkaa läheisesti sivuavaan systeemiteoriaan. Niinpä Ranskan ”annalisteista” tuli 80-luvulla minunkin tärkeä eurooppalainen kontaktini.

5.1 Herja lentää Alleray-kadulla keväällä 1984:

Rue d’Alleray on Pariisin eteläosassa, Grenellen kaupunginosassa, jossa en ollut aikaisemmin koskaan käynyt. Minun Pariisini oli etelässä päättynyt Montparnassen bulevardiin, jonka kahviloita oli tietenkin pitänyt käydä katsastamassa niiden kirjallisen maineen johdosta.

Mutta keväällä 1984, tehdessäni matkan erityisesti sitä tarkoitusta varten, ja vielä samana syksynä erään kongressimatkan yhteydessä, kävin tapaamassa Ranskan maineikkaiden annalistien johtavaa tutkijaa Emmanuel Le Roy Ladurieta hänen asunnossaan Alleray-kadulla. Tarvitsin hänen asiantuntemustaan eräiden systeemiteoreettisten historiantulkintojen johdosta, ja hän ottikin minut ystävällisesti vastaan. Sain tulkinnoilleni vahvistusta ja osoituksen Ladurien tunnetusta kiinnostuksesta systeemiteoriaan.

Annalistit, Ranskan historiantutkijain kuulu koulukunta, tunnetaan yhteiskuntatieteellisestä otteestaan historiantutkimukseen. Myös tietyt systeemidynaamiset teemat ovat tällöin saaneet heidän huomiotaan: toisin kuin esim. sosiologit, nämä ranskalaiset historiantutkijat eivät vierasta matemaattista tutkimustapaa.

Varsinaiset ’ammattikeskustelumme’ koskivat Euroopan eri osien ja myös Ranskan eri alueiden vertailua feodaaliajan maatalouskehityksen osalta, satoisuutta koskevien tilastojen pohjalta. Metodin oli julkaissut hollantilainen Slicher van Bath vuonna 1963 ja annalistit ovat antaneet siihen oman panoksensa. Ei vähiten Le Roy Ladurie, joka onkin feodaalisen maatalouden asiantuntija. Mutta asialistan tultua käsitellyksi (palaan siihen seuraavassa luvussa) myös politiikka pääsi keskusteluissa esiin.

Le Roy Ladurie (kaikki tämä on sukunimeä) on näet aito ranskalainen intellektuelli, jonka synnynnäinen radikalismi ei ole pettänyt myöhemmilläkään vuosikymmenillä. Entisenä kommunistina, sittemmin orwellilaisen ideologiakritiikin ja ihmisoikeusliikkeen aktivistina hän on täynnä häijyjä kaskuja Ranskan kommunistisesta establishmentista ja sen kirjallis-taiteellisista ja filosofisista myötäjuoksijoista. Näihin kuuluvat kertomukset Ranskan eliittikorkeakoulun, Ecole Normale Superieurin, valmistavien luokkien oppilaiden kommunistisolujen salamyhkäisistä kellari-istunnoista 40-luvun lopulla. Kuinka stalinistifilosofi Louis Althusser silloin pakoitettiin lupaamaan erota vaimostaan, jota opiskelijatoverit syyttivät trotskilaisuudesta. Tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen. (Myöhemmin Althusser murhasi vaimonsa mielenhäiriössä, traagisissa olosuhteissa – tämä tapahtui vuosikymmenien kuluttua eikä kuulu tähän asiaan). Ladurie toteaa marxilaisesta nykyfilosofiasta lyhyesti: Derridaa en lue.

Le Roy Ladurie on vanhan katolilaisen suvun jäsen, hillitty ja ystävällinen mies, tarvittaessa terävä replikoija. Hänen tuotannostaan suomalaiset taitavat tuntea vain maailmanmenestyskirjat ’Montaillou’ ja ’Romansin karnevaali’. Ranskan yliopistoilmastosta hän kertoi:

70-luvun puolivälissä tapahtui tietty älyllinen vapautuminen ideologian paineista suuressa osassa yliopiston opettajia ja lehdistössä. Mutta opiskelijoihin se ei vielä ulottunut. Alain Besancon on ollut hyvin rohkea (totalitarismin arvostelija), mutta hän on jatkuvasti hyökkäysten kohteena. (Saatoin tässä viitata vastaaviin hyökkäyksiin itseäni kohtaan Suomessa.) Andre Glucksmann, uusfilosofi, sensijaan ei ole vielä rohjennut tunnustaa totalitaarisen idelogian rasittaneen pahasti koko vasemmiston kenttää. Yksittäisiä ilmiöitä voidaan kyllä jo arvostella ilman opiskelija-ideologien hyökkäyksiä. Tähän sarjaan kuuluu Laurent Schwartzin, johtavan matemaatikon, poleeminen kirja opetusministeri Alain Savaryn julistamaa yliopistojen ’haltuunottoa’ vastaan.

AA (Arvid Aulin eli minä: Ladurie tuntee minut tieteellisistä julkaisuistani tuolla nimellä): ”Teidän oma kirjanne ’Paris-Montpellier’ oli rohkea irtiotto marxilaisesta filosofiasta. Oliko sillä vaikutusta?”

LRL: ”Myös sitä vastaan on laajalti hyökätty. Se saavutti tiettyä menestystä, mutta vain rajoitetuissa piireissä. Tilanteeni kuvastaa hyvin ranskalaisen intellektuellin asemaa (yliopistossa). Liikkumatila on pieni. Jos esimerkiksi ryhtyisin kirjoittamaan Le Figaro-lehteen, en tosin menettäisi asemaani historiantutkijana, mutta kylläkin tietyn

poliittisen hyväksyttävyyden (opiskelijain piirissä). Minua alettaisiin nimittää ’kylmäsotalaiseksi’ (coldwarierist) ja oikeistolaiseksi (Ladurie kuuluu sosialistiseen puolueeseen).

AA: ”Tiedän että marxilainen painostusryhmä on yliopistossa yhä voimakas. Mutta kun kävelin Sorbonnen käytäviä, olin ilmoitustauluista huomaavinani, että Savaryn toimet olisivat lähentäneet opiskelijoita opettajiin. Onko näin tapahtunut?”

LRL: ”Jossakin määrin. Mutta vasemmistolaiset opiskelijat, toisin kuin vasemmistolainen tiedemies Schwartz, eivät vielä uskalla asettua valtiomonopolistisia hankkeita vastaan. Tilanne USA:n itärannikolla, jossa juuri luennoin kuukauden, on nähtävästi vielä pahempi. Jopa monet yliopistonopettajat siellä yhä kieltäytyvät näkemästä esimerkiksi sandinistihallituksen totalitaarista luonnetta. Valtalehdet, kuten The New York Times, karttavat lausumasta tätä ikävää tosiasiaa. Utopia vieraannuttaa tehokkaasti todellisuudesta.”

5.2 Kybernetiikan ja annalistien toisiaan tukevat tulkinnat yhteiskunnallisen kehityksen historiallisille vaiheille:

Annalistit, noin kutsutut keskeisen tiedelehtensä mukaan, ovat ranskalaisen historiantutkimuksen hallitseva koulukunta, joka poliittisten johtajien ja ’tapaushistorian’ (l’historie evenementielle) sijasta kiinnittää päähuomion kunkin aikakauden yhteiskunnallisiin oloihin, jopa ihmisten arkipäivää muokkaaviin tekijöihin. Alkuna voidaan pitää Fernand Braudelin vuonna 1949 ilmestynyttä teosta Välimeren kulttuurista Filip II:n aikana 1500-luvulla. Tyypillinen esimerkki uudesta tavasta jäljittää historiaa muokanneita tekijöitä on Le Roy Ladurien kirja ’Ilmaston historia alkaen vuodesta tuhat’, julkaistu 1967 Pariisissa.

Systeemiteoria on aina ollut monien annalistien kiinnostuksen kohteena. Niinpä Le Roy Ladurie otti minutkin vastaan erittäin ystävällisesti käydessäni hänen kanssaan keväällä ja syksyllä 1984 pitkiä keskusteluja. Kontaktia helpotti lisäksi se, että olemme samaa ikäpolvea, samanlaiset poliittiset vaiheet läpikäyneitä – hänen kommunistipuolueen jäsenkirjaansa vv. 1945-56 vastannee minun jonkinlainen kivistöläinen sosialismini 60-luvulla. Molemmille oli myös pian selvinnyt, että meidän aikamme ”päävastakohtaisuus on totalitarismin ja demokratian välinen, ei vasemmiston ja oikeiston” (Ladurie omaelämäkerrassaan). Niinpä Orwellin ja Kolakowskin totalitarismin kritiikki on kummallekin läheinen. Samankaltainen on myös se henkilökohtainen kehitys, jonka tuloksena kummankin poliittinen näkemys muotoutui.

Montaillou peilaa aikakauden historiaa pienen Itäpyreneillä sijaitsevan kylän näkökulmasta vuosien 1294 ja 1324 välillä. Romansin karnevaali tiivistää peilauksen yhteen vuoteen 1580, jopa yhden päivän, mardi gras’n (laskiaistiistain, sananmukaisesti rasvatiistain tai liukastiistain) ympärille. Ladurie sanoo, että hänelle tärkeätä on historian poikkileikkaus, laajojen yhteyksien heijastaminen ajallisesti ja paikallisesti rajattuun ympäristöön, ja että se on hänelle onnistunut vain noissa kahdessa kirjassa. Vastaavasti Braudelin paras, Ladurie arvioi, on hänen Välimeri-kirjansa, ei suinkaan myöhempi laaja kapitalismin kolmiosainen historia.

Mutta me emme puhu näistä kaikille asiantuntijoille hyvin tunnetuista teoksista, vaan syvennymme Ranskan historiaan vuosina 1300-1720, josta Ladurie on tunnetussa esseessään käyttänyt nimeä l’histoire immobile, liikahtamaton historia. Liittyen hollantilaisen Slicher van Bathin 1963 julkaisemaan tutkimukseen satoisuuslukujen kehityksestä Euroopassa, Ladurie on osoittanut, että Ranskassa ei mainittujen vuosien välisenä aikana satoisuus keskimäärin lainkaan kohonnut: maaseutuyhteiskunta oli pysähtynyt. Kaupunkiyhteisöt kehittyivät Ranskassakin, maaseutu ei.

Mikä vielä yllättävämpää vuosien 1348 ja 1450 välillä Ranska jopa taantui taloudellisesti sitä edeltäneeseen aikaan verrattuna. Vuonna 1347 Välimeren kautta Aasiasta tullut Ranskan etelärannikolta alkanut Musta Surma puolitti väestön, jolloin talous romahti, päästen entiselleen vasta 1400-luvun puolivälissä, kiitos viranomaisten tarmokkaan yleisen hygienian nostamisen.

Ladurie muodosti näistä tapahtumista käsitteen ’maailman mikrobiaalinen yhdentyminen’, jonka aloittivat löytöretket, ja joka vaikutti merkittävästi historian kulkuun, kuten Ranskan maaseudun historia osoittaa. Minulle tuo historia on tärkeä esimerkki esittämäni Riittävän Hierarkian Lain toteutumisesta tapauksessa, jolloin yhteiskunnan talous äkkiä romahtaa. Tuolloin tuon lain mukaan esiintyvä hierarkian jyrkkä kasvu nähtiin todellä selvästi Ranskan pahiten kärsineillä alueilla. Tämä olikin lähinnä keskustelujemme kohteena.

Toinen yhteinen aihepiiri oli se kehitys, joka johtaa vallankumouksiin silloin kun l’histoire immobile lopulta väistyy ja taloudellinen kasvu alkaa. Kyberneettisen yhteiskuntadynamiikan mukaan ensin tulee taloudellinen kasvu ja sitten vasta, jos hierarkiaa ei riittävästi pureta, syntyy vallankumous. Näin tapahtuikin mm. Ranskan vallankumous 1789 sitä edeltäneen 1700-luvun talouskasvun jälkeen, samoin Venäjän vallankumous 1917 vuodesta 1890 alkaneen valtavan talouskasvun jälkeen: vain kylläinen kapinallinen tekee vallankumouksen. (Nämä seikat oli keskustelujemme aikaan jo selitetty teoksessani ’The Cybernetic Laws of Social Progress’ vuodelta 1982 , ja tarkastelin niitä uudelleen perusteelllisemmin pääteoksessani ’Foundations of Mathematical System Dynamics’ vuonna 1989.)

Ladurie on esittänyt vastaavia ajatuksia historian kriisejä koskevassa esseessään vuodelta 1976, joka myös muilta osin kiintoisalla tavalla vastaa systeemidynamiikan tuloksia. Vallankumous ei siten ole historiallinen välttämättömyys, niinkuin Marx julisti, vaan huonon politiikan seuraus, jonka hyvä politiikka (esim. anglosaksimaissa) on välttänyt.

Kolmas, teoreettisempi teema keskusteluissamme koski systeemiteoriaa ns. strukturalismin ja funktionalismin synteesinä. Myös tietoyhteiskunnasta oli puhetta: että se edellyttää älyllistä vapautumista (myös Neuvostoliitossa), jota se sitten myös edistää.

6. 1990-luvun tieteellinen työni: tiedon vaikutus talouskasvuun

Ensimmäinen varsinaisen uuden idean sisältänyt työni talousteoriasta oli Genevessä vuosina 1994-1996 kirjoittamani monografia:

1996: Arvid Aulin, Causal and Stochastic Elements in Business Cycles (Springer-Verlag, Berlin-Heidelberg-New York), 116 sivua.

Sen uutuus oli talouskasvuteorian arvofunktion laajennus käsittämään tiedon rajatonta kasvua edustavan rajoittamattoman (unbounded) aikafunktion. Teoria tuotti kaksi kasvurataa: tavallisen tasapainoisen kasvun rata ja lisäksi uutena logistisen funktion mukaan nouseva kasvurata. Edellinen selitti talouskasvun tunnetut yleiset tosiasiat (Kaldor-faktat), jälkimmäinen tarjosi teoreettisen selityksen Solowin vuonna 1957 julkaisemassa aineistossa esiintyvälle logistisen funktion mukaan nousevalle kasvuradalle. Jälkimmäisen kasvuradan, jonka esiintyminen Solowin aineistossa on selvä, oli niin Solow kuin muukin taloustiede jättänyt huomiotta (niin kai usein nuoressa tieteessä tapahtuu vaikeasti selitettäville tosiasioille).

Tämän ensimmäisen monografiani antama sykliteoria jo selitti tavanomaisesti syklimalleissa tutkittujen muuttujien (output, consumption, investment, employment) varianssit ja output-korrelaatiot syklien yli tarkemmin kuin vertailukohteina käyttämäni yleisesti tunnetut Danthine-Donaldson-, Hansen-Rogerson- ja Kydland-Prescott-syklimallit. Mutta teoriallani oli muodikkaan taloustieteen kannalta katsoen pahin ajateltavissa oleva vika: se ei ollut stokastinen vaan kausaalinen teoria. Niinpä ainoa tunnettu taloustieteilijä, joka teoriani hyväksyi, oli muutenkin stokastisen talousteorian kriitikkona tunnettu Richard Day, Etelä-Kalifornian yliopiston taloustieteen professori ja vaikutusvaltaisen Journal of Economic Behavior and Organization-lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti minulle myöhemmin tuosta monografiasta: ”Although my own work on the subject is far removed from yours in method (and sophistication), I appreciate the elegance of your approach and the relevance of the insights you derive from it.”

1998: Arvid Aulin, The Impact of Science on Economic Growth and Its Cycles (Springer-Verlag, Berlin-Heidelberg-New York), 204 sivua.

Tämä taloustieteellinen päätyöni ulotti teoriani 90-luvun uusiin faktoihin (Plosserin kasvufaktat ja Kydlandin syklifaktat). Mutta ennen kaikkea korostin nyt, että kasvuteorian kaikki 17 perushavaintoa selittävä dynamiikka syntyy, kun stokastinen formalismi korvataan yksinkertaisella ryhmäteoreettisella formalismilla. Tämä asetti teoriani uuteen valoon: syklien satunnaisilta näyttävät ominaisuudet syntyvätkin yksinkertaisesta 3-ulotteisen parametriavaruuden lineaarisesta muunnosryhmästä. Myös arvofunktion laajennus täsmentyi: se esittää taloudellisesti hyödynnettävän tiedon kasvua tulevaisuudessa. Osoitin myös, että viimeksi rakennettu syklien stokastinen yleismalli (Cooley-Prescott) häviää faktojenselittäjänä sekin selvästi tälle teorialle.

Mutta muunnosryhmän esiintyminen keskeisenä selittäjänä on uutta taloustieteessä eikä sen voi olettaa saavan yleisempää kannatusta taloustieteilijäin piirissä, jotka ovat juuri paneutuneet perusteellisesti stokastisen teorian opiskeluun. Stokastista talousteoriaa kritikoiva kalifornialainen Richard Day kirjoitti kirjeessään 18.10.2000: ”Please send a copy of your new book to Professor X.X… I want to keep the copy that you sent, as I am working on the topic myself but along somewhat different lines. Although I am a discrete time guy, I will try my best to absorb your own approach enough so that if all else fails, I can review it myself.” Hänelle kirjoitin: ”I really do not know the value of my monographs in economics, but they have been a great pleasure to me during my years of retirement.”

7. Poliittisia haasteita:

7.1 Reporadion aika, ihanteet ja todellisuus (1967-70):

Ensimmäisen haasteen tieteellisen työni ulkopuolelta olin ottanut vastaan tullessani Yhdysvalloista vuonna 1967 suoraan Yleisradioon. Sittemmin ”reporadioksi” ristitty yritys oli alunperin kahden lähinnä anglosaksista liberalismia edustavan kirjallisuuskriitikon, Eino S. Revon ja Nils-Börje Stormbomin, pyrkimystä tuoda Suomeen brittiläis-amerikkalaista poliittisen keskustelun perinnettä.

Itse olin ollut vuonna 1947 Helsingin yliopistoon tullessani sillä tavalla epämääräisesti vasemmistolainen kuin yleensä nuoret aikakaudella, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi suunnilleen 80-luvulle tultaessa. Tutustuttuani kybernetiikkaan Columbuksessa 1966-67 aloin samaistua amerikkalaiseen vasemmistoliberalismiin. Niinpä löysin Yleisradion PTS-ryhmässä, jota Stormbom johti, oikean viiteryhmäni vuonna 1967. Stormbomin saattoi heti todeta tyypilliseksi liberaaliksi amerikkalaiseen tapaan. Eino S. Revon lehdistöihannetta edusti puolestaan englantilainen The Observer-lehti.

Alussa näytti hyvältä. Hannu Taanilan vetämä ’Jatkoaika’ oli ja on yhä tiedollisen viihteen suomalainen huippusaavutus. Sitä seurasi loppuillasta ja usein alkuyöstäkin ennätysmäinen katsojakunta kansakunnan ylimmältä älylliseltä huipulta kansan syviin riveihin. Jopa Rolf Nevanlinna seurueineen kutsui Taanilan kerran illanviettoonsa ja tilaisuus onnistui hyvin. Mutta yritys tuoda anglosaksista keskusteluperinnettä Neuvostoliiton pieneen naapurimaahan osoittautui yleisesti ottaen täysin mahdottomaksi. Vasemmistolaiset toimittajat ajautuivat nopeasti tahallisen ärsyttävien idioottimaisten ohjelmien tekoon ja kiirehtivät siten yrityksen lopettamista.

Jyrkkiin ääriasenteisiin tottunut suomalainen politiikka leimasi reporadion kommunistien yritykseksi ja siihen se sitten kaatuikin jo vuonna 1970. Minäkin sain siitä muistokseni marxilaisen leiman (joidenkin mielissä jopa taistolaisen: ks. U.E.Moisala H.S.29.10.99), samoin Repo itse. Lähemmin olen arvioinut reporadion nousua ja tuhoa artikkelissani ”Reporadio ja vallankumouksen sisäinen logiikka” teoksessa Sananvapaus (toim. Kaarle Nordenstreng, WSOY 1996).

7.2 Totalitaarisen suurvallan yläluokan vieraana:

Vuonna 1969 julkaisemani teos ’Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia’ oli suhtautunut marxismiin hyväntahtoisesti huomauttaen kyberneettisen teorian ja marxismin eräistä yhtäläisistä piirteistä. Myös pääministeri Mauno Koiviston Parnassossa julkaistu kommentti kirjastani arvioi kirjan poliittista sisältöä myönteisesti vasemmistolaiselta kannalta.

Suurimmat lukijajoukot tuo kirja saikin sitten 60-luvun lopulla Suomeenkin syntyneen vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen taholta. Kyösti Salovaara muisteli myöhemmin: ”Muistan istuneeni Porthanian suuressa luentosalissa Helsingissä kuuntelemassa opiskelijaliikkeen korskeimpina hetkinä, kuinka nuoret radikaalit väittelivät Ahmavaaran kybernetiikan merkityksestä” (Kymen Sanomat 14.6.1998). Myös Sosiologia-lehden lukijoista tehdyn tutkimuksen mukaan olin muistaakseni vuosina 1969-74 eniten luettu lehden vasemmistolaisista kirjoittajista.

En kuulunut puolueisiin (myöhemmin kyllä jonkin aikaa sosdem-puolueeseen), mutta suosioni vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen piirissä sai nähtävästi jotkut piirit Neuvostoliitossa kiinnittämään persoonaani huomiota. Niinpä sain vuonna 1972 juhlallisen kutsun, muistaakseni Neuvostoliiton Korkeimmalta Neuvostolta, osallistua sen järjestämään suppean filosofijoukon viikon kestävään keskustelu- ja esitelmätilaisuuteen Moskovassa.

Jo junassa sain esimakua tulevasta kohtelusta: kun matkan aihetta selittääkseni ojensin virkapukuiselle nuorelle konduktorille puolueen keskuskomitealta saamani kutsukirjeen, tämä kalautti kantapäänsä yhteen ja hyppäsi asentoon kunniaa tehden. Puitteet perillä olivatkin vaikuttavia: asuin kaikki mukavuudet sisältävässä sviitissä keskuskomitean vierashotellissa Moskovan keskustassa. Yleisoppaani, joka tuli aamuisin hotelliini sopimaan päivän ohjelmasta, oli monipuolisesti sivistynyt englantia sujuvasti puhuva nuori nainen. Lisäksi minulla oli keskustelutilaisuuksissa tulkkinani täydellistä englantia puhuva ja kulttuurielämää laajalti tunteva nuori mies, joka istui kokouksissa vierelläni ja jonka kanssa ystävystyin.

Panin merkille, että olin ehkä parikymmentä henkeä käsittävässä keskusteluryh- mässä ainoa, jolla oli tulkki. Kaupunkioppaanani Moskovassa toimi oikeaoppinen mutta hyvin ystävällinen nuori suomalainen kommunisti Jussi Taari ja hänen venäläinen vaimonsa. Muistona heidän opastamiltaan kaupunkiretkiltä minulla onkin erinomaisia venäläisiä kansanlauluja käsittäviä levyjä. (Venäläiset, sisilialaiset ja juutalaiset kansanlaulut ovat yhä harrastuksenani.)

Mutta jos vierailun tarkoitus oli tehdä minusta venäläisen kommunismin suomalainen puolustaja, niin se epäonnistui. Keskustelujen taso ei vastannut odotuksiani ja tuosta matkasta sai loittonomiseni marxilaisesta yhteiskuntateoriasta vain lisää vauhtia.

7.3 Marxismin ja stalinismin kritiikkini 1976-90 ja Moskovan huhut

Mitä pitemmälle edistyin kybernetiikan tutkimuksessani, sitä niukemmiksi yhtäläisyydet marxismiin kävivät. Se alkoi edellä mainitusta kirjastani ’Yhteiskuntakybernetiikka’ (1976). Englannissa julkaistu teokseni ’The Cybernetic Laws of Social Progress: Towards a Critical Social Theory and a Criticism of Marxism’ vuodelta 1982 esitti marxilaisen yhteiskuntateorian laajemman kritiikin.

Vuodesta 1982 vuoteen 1990 julkaisin nimellä Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä stalinismin avointa kritiikkiä artikkeleissa, jotka silloin herättivät huomiota:

1982: ”Tuo mainio Malcolm Muggeridge” Kanava 6/82,

1983: ”George Orwellin totalitarismin kritiikki” Kanava 6/83,

1984: ”Todellisuus, yksilö ja yhteiskunta – Tom Stoppardin vapauttava sana” Kanava 1/84,

1985: ”Euroopan harmaa vyöhyke” Kanava 1/85

1985: ”Muistelmia kuolleesta talosta” (länsimaisen älymystön suhteesta sosialismiin) Kanava 6/85,

1985: ”Erään aikakauden päätös” (Kuuban palvonnasta) Kanava 7/85,

1986: ”Suomalaisen sivistyneistön tila” Kanava 1/86,

1987: ”Ideologisoitu ’pehmeä’ tiede ja David Stoven vastahyökkäys” Kanava 1/87,

1990: ”Mitä joukkotiedottajat ja taiteilijaprikaatit voisivat oppia menneisyyden virheistään? – marxilaismuodin aiheuttamat tiedotusvirheet” Kanava 7/90.

Eräät näistä artikkeleista painettiin uudestaan kirjassani ”Esseitä tästä ajasta” (WSOY 1987). Myöhemmin niitä ilmestyi myös vironkielisinä käännöksinä:

1989: ”Märkmeid surnud majast 1” (käännös A.Sisukord), Horisont 12/89,

1990: ”Märkmeid surnud majast 2” (käännös Kulle Raig), Horisont 1/90,

1992: ”Lääne kultuur ja Soome intelligens” (käännös Kulle Raig), Looming 8/92.

Moskova oli 80-luvulla huhujen kaupunki. Eräs huhu kertoi kuulemma venäjäksi käännettyjen artikkeleitteni kiertävän keskuskomitean piirissä. Jopa Gorbatshovin sanottiin toivovan kontaktia niiden kirjoittajaan.(Moskovankävijäin väitteitä.) Kun neuvostojärjestelmä sitten alkoi romahtaa, tuli mieleeni jälkeenpäin ajatus,oliko minunkin teksteilläni voinut sittenkin olla niilläkin edes hiukan vaikutusta kehityksen saamaan suuntaan…

Stalinismin ja marxismin kritiikkiä sisälsivät myös enimmät Aamulehden pääkirjoitussivulla vuonna 1987 olleet alakerta-artikkelini, noin 50 kappaletta. Äärivasemmiston liiallinen vaikutus suomalaiseen joukkotiedotukseen oli aihe no.1. ja no.2 olivat marxilaiset myytit (Sacco-Vanzetti 12.4., Bernal 6.9., Ehrenburg 13.9.). Orwellin, Kolakowskin ja Vargas-Lhosan stalinismikritiikkiä (5.4.,3.5.,23.8.,11.10) sekä Margaret Thatcherin merkittävistä uudistuksista (18.10.,6.12.,13.12.,20.12.) oli usein. Kesällä kirjoitin kevyemmistä aiheista kuten retkeilyistä Pariisissa, Lontoossa Etelä-Englannissa (mm. Orwellin asunnolla Wallingtonin pikkukylässä) ja Savoijissa (Yrjö Hirnin Annecyjärven reiteillä). Mutta tärkeimmät koskivat niitä keskustelujani Ranskan historiantutkimuksen johtavan annalistisen koulukunnan johtavan tutkijan kanssa, joista edellä kerroin.

7.4 Koulu- ja tiedepolitiikan kritiikkini 1998-99:

Asuessani Genevessä 1994-96 seurasin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia lehtiä. Silmiinpistävän usein niissä esitettiin nykyisen kouluopetuksen ja -kasvatuksen kritiikkiä varsin jyrkin sanoin. Yliopistomiehet todistivat vuoron perään, kuinka heidän alallaan lukiosta yliopistoon tulleiden tietotaso oli romahtanut. Suuri yleisö puolestaan kiinnitti huomiota tapakasvatuksen puuttumiseen kouluissa ja nuorisorikollisuuden kasvuun.

Lehtikirjoituksista ilmeni, että 1960-luvun vasemmistolaisesta nuorisoliikkeestä oli Yhdysvalloissa ja Englannissa saanut alkunsa ’uusi kasvatusoppi’, joka perustui 1700- ja 1800-luvun kasvatusidealistisen koulukunnan (Rousseau, Pestalozzi, Fröbel, Steiner) ajatuksiin. Kun Rousseau (1712-78) korosti 1700-luvun luonnonromantiikasta syntynyttä ajatusta, että tietojen ja taitojen systemaattinen opetus tuhoaa lapsen ”luonnollisuuden”, Pestalozzi (1746-1827) puolestaan arveli, että kurinpito on pahin uhka luonnollisuudelle. Nämä ynnä ”lastentarhojen isän” Fröbelin (1782-1852) ideat siitä, että vanhemmatkin lapset oppivat leikkimällä ja vain siten, tulivat 1960-luvulla ’uuden kasvatusopin’ perustaksi.

Yhdysvalloissa kasvatustieteilijät ymppäsivät kaiken tämän presidentti Lyndon B. Johnsonin Great Society-liikkeeseen, joka alkoi vuoden 1964 Kansalaisoikeuslaista. Englannissa pääministeri Harold Wilson asetti komitean suunnittelemaan valtionkoulujen laajaa uudistusta suurilla valtuuksilla. Kun tuo Plowdenin komitea, jonka guruksi kohosi Fröbelin opetuslapsi Molly Brearley, julkaisi mietintönsä vuonna 1967 siitä samalla tuli valtionkoulujärjestelmän ideologinen perusta. Kaikki opetuksessa muuttui: opetus oli tapahtuva tästedes leikkien muodossa, liitu ja musta taulu hylättiin, samoin oppiaineiden systemaattinen opetus. Seurauksena oli ensin Yhdysvalloissa ja Englannissa, sitten muuallakin havaittu koululaisten yleinen tietotason romahdus.

Kun muistelin, mitä ystäväni rehtori Touko Voutilainen oli kertonut suomalaisesta koululaitoksesta poiketessaan kauppa- ja kaupunkimatkoillaan juttelemaan (asuin Oulunkylän aseman vieressä ja kaupan lähettyvillä) muutama vuosi aikaisemmin, päättelin että on aika kirjoittaa asiasta myös suomalaiselle lukijakunnalle.

1998: Hyvinvointivaltion tabut (Yliopistopaino), 333 sivua, on kirja jonka kirjoitin Sveitsissä noina vuosina. Se ilmestyi kaikesta päättäen hyvin otolliseen aikaan, koska se synnytti huomattavasti keskustelua kouluopetuksen sisältöä koskevista asioista Suomessa. Uusi kasvatusoppi, jonka perusteista suomalainen yleisö oli jokseenkin tietämätöntä, tuli meilläkin jossain määrin nyt arvioinnin kohteeksi. Ilmeni näet, että sekä teollisuutemme johtavat henkilöt että monet koululaisten vanhemmat olivat huolissaan kouluopetuksen nykyisestä tietotasosta. Tuosta kirjasta vuosina 1998-2000 syntyneestä julkisesta keskustelusta eri lehdissä kerrotaan lähemmin linkissä no.3.

Laajin ajanmukainen artikkelini kouluopetuksen romahduksesta ns. ’uuden kasvatusopin’ johdosta on artikkelini ”Blairin vallankumous koulupolitiikassa” (Kanava 6/99, sivut 322-328). Koulupolitiikasta olen julkaissut myös artikkelit ”Tietotason romahdus – tänään koulu, huomenna kansa?” (Arkhimedes 3/99, sivut 8-9) ja ”Blairin reformi muuttaa koulun suuntaa” (Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 8.10.99). Lisäksi olen tarkastellut asiaa Lasse Lehtisen tekemässä haastattelussa 24.10.99 (Helsingin Sanomat, sunnuntaisivut).

7.5 Kritiikki kantaa hedelmää: Helsingin Sanomat yhtyy siihen

Vielä syksyllä 1998 oli Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla ilmestynyt artikkeleita koulukritiikiäni vastaan (Portin, Uusikylä). Mutta julkaistuani yllä mainitun Kanava-artikkelini Blairin reformista sen lukijoille oli selvää, että Britannian pääministeri edusti maaliskuussa 1999 julkistamassaan radikaalissa koulureformissa samaa kantaa, jota olin kirjassani tuonut esiin. Siitä alkoi mielenkiintonen tapahtumasarja:

1.askel: HS 8.10. pääkirjoitussivulla julkaistiin jo yllä mainittu artikkelini otsikolla ’Blairin reformi muuttaa koulun suuntaa’ HS-artikkelitoimitus joka oli artikkelin minulta pyytänyt, valitsi myös otsikon.

2.askel: HS julkaisi 22.10. Jorma Ollilalta ilmeisesti niinikään pyytämänsä artikkelin ’Työvoiman saanti Suomesta hiipuu’.

3.askel: HS julkaisi 24.10. sunnuntaisivuilla edellä jo mainitun Lasse Lehtisen taitavasti kirjoittaman koulukritiikkiäni myötäilevän jutun, joka perustui haastatteluuni.

4.askel: HS pääkirjoitus otti vihdoin 27.10 selvän kannan koulukritiikin puolesta viitaten myönteisesti Ollilan kirjoitukseen 22.10. ja minun haastatteluuni 24.10. Se myös lainasi haastattelustani lauseen ”Pari vuosikymmentä leikkimistä oppiaineiden systemaattisen opetuksen sijasta on johtanut meluisiin, sirkusmaisiin koulutunteihin, joka tuhoaa lasten keskittymiskyvyn” – tosiasia, jonka pääkirjoitus toteaa olleen jo ”monissa perheissä päivittäinen keskustelunaihe”.

5.askel: Kasvatustieteilijäin kantaa edustava Kari Uusikylä ei pääse enää pääkirjoitussivulle, vaan julkaistaan 31.10.99 mielipide-osastossa.

Tämän jälkeen näyttää siltä, että nykykoulun kritiikki on saavuttanut Suomessa optimaalisen tuloksensa. Samoinkuin Britannian johtava sunnuntailehti The Sunday Times herätti kansalaismielipiteen ja sitä kautta poliitikot vaaatimaan koulureformia, jonka Blair sitten otti toimekseen, samoin olisi Suomessa nyt Helsingin Sanomilla mahdollisuus tehdä…

7.6 Koko eliniän kestänyt harrastus: matemaattisten tieteiden merkityksen puolustaminen Suomessa

Tapaus 1: Psykometriikan torjunta. Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin tämän ongelman kanssa jo tutkiessani 1950-luvulla psykometriikkaa. Aine oli tosin dosentti Toivo Vahervuon ponnistusten tuloksena psykologian kurssivaatimuksissa tuolloin, mutta vastarinta sitä kohtaan humanististen tieteiden edustajien taholla oli kova. Eino Kailan jälkeen oli johtavien suomalaisten psykologien älyllinen taso varsin vaatimaton ja keskustelut heidän kanssaan olivat tuohon aikaan poikkeuksellisen rasittavia. Voi jopa kysyä, oliko tällä seikalla osuutta tri Vahervuon varhaiseen kuolemaan, joka tapahtui kesken tuollaista neuvottelua saadun sydänkohtauksen johdosta. Niin tai näin — ilmapiiri psykologian laitoksella oli poikkeuksellisen huono eikä psykometriikan matemaattisella tutkimuksella noissa oloissa ollut Suomessa menestymisen mahdollisuuksia.

Tapaus 2: Georg Henrik von Wright. Humanistinen kulttuuri ja sen eturintamassa olevat tieteet — filosofia ja historiantutkimus — ovat hallinneet suomalaista sivistyselämää alusta lähtien. Tässä yhteydessä on siltä taholta usein esitetty perusteita eksaktien tieteiden saattamiseksi epäilyttävään valoon. Tätä pyrkimystä on viime vuosikymmenien Suomessa edustanut ehkä näkyvimmin akateemikko Georg Henrik von Wright, joka kirjassaan ”Vetenskapen och förnuftet” (Söderström 1986) arvioi nykyajan tieteellisen maailmankuvan olevan ”järjen kriisissä”. Hän yhdisti matemaattisen fysiikan ”mekanistis-deterministiseen” maailmankuvaan (s.49) ja antoi ymmärtää kvanttiteorian ennusteiden todennäköisyysluonteen olevan jo oire koko eksaktin tieteen perusteiden murenemisesta.

Oma selitykseni vanhenevan von Wrightin luisumiseen ”romanttisen antiteknologian” edustajaksi (Allardtin käyttämä ilmaus) julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa 5.3.1987 lehden pyytämässä artikkelissa, jonka otsikoksi tuli ”Kun filosofi hylkää tieteen ja palaa myyttiin”. Arvioni lopputulos oli tämä:

”Jättäessään ammattifilosofisen käsiteanalyysin ja siirtyessään laveampaan julkisuuteen populääriteosten kirjoittajana von Wright palasi maailmanselityksessään siihen myyttien maailmaan, joka oli hänelle filosofianhistoriallisista teoksista paljon tutumpi kuin eri alojen erikoistieteiden viimeaikaiset tulokset. Tästä johtuu kiinnostus sekä marxilaista pelastusmyyttiä uudella tavalla tulkitsevaan Frankfurtin koulukuntaan (s.17-19) että maailmantuhomyytille uusia muotoja tarjoavaan vihreään liikkeeseen. Kun matemaattiset tieteet ovat myyttisen historiadynamiikan julkeimpia vastustajia, von Wright nykyisellään näyttää kääntyneen myös niitä vastaan.”

Tapaus 3: Tietotason käsitteellinen romahdus kouluissa. Koska olen käsitellyt asiaa kirjassani ’Hyvinvointivaltion tabut’ (1998) ja monissa artikkeleissa (ks. linkki 3), jääkön asia tässä pelkän maininnan varaan. Asiaa on korostanut myös Olli Martio artikkelissaan ”Matematiikan opettajankoulutuksen muutospaineet” (teoksessa J.Lavonen ja M.Erätuuli (toim.), Tuulta purjeisiin: matemaattisten aineiden opetus 2000-luvulla), Atena Kustannus 1998, s.83-97).

Tapaus 4: Matemaattiset tieteet länsimaisen sivistyksen ytimenä. Pidin tästä aiheesta esitelmän 11.11.1998 Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunnan järjestämässä tilaisuudessa Porthaniassa. ”Hyvää tekstiä, itse asiassa tasapainoisempi ja vakuuttavampi kuin Yrjön kirja”, arvioi ystäväni Lasse Lehtinen päiväkirjassaan ’Entisen presidentin tekijä’. Mutta Tieteessä tapahtuu-lehdessä sain julkaistuksi vain surkean lyhennelmän esitelmästäni — luulenpa, että humanistit iskivät jälleen…

8. Fysikalisti vieraassa ympäristössä

Olen koko tieteellisen urani ajan pyrkinyt tutkimaan kaikkein yleisimpiä kausaalisia lainalaisuuksia, niin luonnossa kuin yhteiskunnissa ja niiden historiassa esiintyviä. Kvanttiteoriassa nuo lainalaisuudet ilmenevät todennäköisyyslakien muodossa, mutta edustavat silti sirontakokeiden input-output selittäjinä kausaalisia syyn ja seurauksen suhteita. Tuo intohimo yleisiin lainalaisuuksiin on saanut minut tuntemaan yksityistapausten joukkoihin keskittyvän tilastotieteen itselleni vieraaksi. En koskaan saanut itseäni sitä systemaattisesti opiskelemaan. Fysikalisti ei helposti innostu muista kuin yleisistä kausaalisista lainalaisuuksista.

Ja kuitenkin sattuma järjesti asiat niin, että juuri matemaattisen tilastotieteen aikanaan huomattavimmat suomalaiset edustajat Gustav Elfving ja Leo Törnqvist pelastivat tieteellisen urani sen jälkeen, kun olin vuonna 1967 vapaaehtoisesti luopunut fyysikon urastani kiinnostuttuani kybernetiikkaan ja sen sovellutukseen yhteiskuntatieteessä. Yleisradiossa vietettyjen vuosien jälkeen Elfving palautti minut tieteen piiriin asiantuntijanlausunnollaan, joka tuki ehdotettua nimitystäni Suomen Akatemian tutkijaprofessoriksi vuonna 1971 (sitä virkaa ei silloin itse haettu). Samana vuonna Törnqvistin asiantuntijanlausunto puolestaan toi minulle kutsun vakinaiseen virkaan tieteellisen tutkimuksen alalla Tampereen yliopiston tutkimuslaitoksen professorina, jota virkaa siirryin hoitamaan vuodesta 1974.

Tausta näille tapahtumille on uskoakseni tämä. Ostrowskin ja van der Waerdenin suopeat lausunnot algebralliseen topologiaan perustuvista töistäni vuonna 1964 (sivulla 5) tulivat tunnetuiksi suppeassa matemaatikkojen piirissämme. Jo aikaisemmin ollessani Norditan stipendiaattina Kööpenhaminassa 1957-59 Leo Törnqvist oli tullut matkansa yhteydessä tervehtimään ehdottaen siirtymistä tilastotieteeseen, jossa saisin välittömästi dosentuurin. Kun sitten jätin teoreettisen fysiikan professuurini vuonna 1967 sekä Elfving että Törnqvist näyttävät ajatelleen, että suomalaisen matemaattisen tilastotieteen perinteen jatkuvuus voisi vahvistua minunkin kauttani, jos soveltaisin matemaattisia taitojani siihen.

Valitettavasti petin odotukset tässä suhteessa kokonaan: kybernetiikka vei minut Tampereen virassani etsimään jälleen yleisiä kausaalisia lainalaisuuksia, mutta tällä kertaa yhteiskuntien kehityksessä. Tilastotiede jäi minulle yhtä vieraaksi kuin se oli ollut fyysikon urani aikana, eivätkä myöskään faktorianalyyttiset työni olleet liittyneet niinkään tilastollisiin kriteereihin vaan älykkyystutkimuksen tuottamiin yleisiin lainalaisuuksiin, joita myös Jean Cardinet oli tämän linkin sivulla 2 viitatussa arvioinnissaan korostanut. (Todetttakoon, että Tampereen yliopiston tilastotieteen laitos yhdessä Tampereen teknillisen korkeakoulun kanssa kehitti sittemmin kansainvälisestikin korkeatasoisen tilastotieteen tutkijajoukon. Ja että tamperelainen perhetuttava, tri Pentti Huuhtanen, jonka kanssa aina silloin tällöin panemme vieläkin maailman asiat järjestykseen viskilasin äärellä, on tilastotieteilijä.)

Tampereen yliopisto, jonne vuonna 1974 tulin, oli kuitenkin entisenä yhteiskunnallisena korkeakouluna humanistiseen tiedekäsitykseen syvästi sitoutunut. Perustaltaan se on sitä yhä, sillä luonnontieteellisten metodien perustieteet fysiikka ja kemia puuttuvat Tampereen yliopistosta. Osoittautui, että yhteiskuntien kehityksen kyberneettiset lainalaisuudet, joiden perusta oli matemaattisissa, jo Ashbyn 50-luvulla ja sittemmin Langen 60-luvulla tarkastelemissa teorioissa, eivät hevin saisi tilaa sikäläisissä oppivaatimuksissa. Tuota tilaa löytyi vain Yleisradiossa kirjoittamalleni Informaatio-kirjalle, joka Kaarle Nordenstrengin ollessa aineen professorina pääsi tiedotusopin oppivaatimuksiin. Niinpä luennoin aluksi siitä. Mutta kybernetiikasta kiinnostunut tutkija löytyi tietojenkäsittelyopin laitokselta (professori Pertti Järvinen), jonka tiloissa pidinkin sitten luentojani.

Jos matemaattinen suuntautumiseni erotti minut Tampereen yliopiston varsinaisen yhteiskuntatieteen opettajista, taistolaisuuden kritiikkini noina liikkeen mahtivuosina nosti tietenkin kuilun minun ja tuon ajan johtavan opiskelijaliikkeen välille. Vuonna 1976 julkaistu kirjani ’Yhteiskuntakybernetiikka’ sisälsi nuo molemmat ainekset: teos oli ensimmäinen — ja toistaiseksi myös viimeiseksi jäänyt — matemaattista teoriaa sisältävä suomenkielinen johdatus aiheeseensa ja samalla taistolaisliikkeen keskeisiin ideoihin etäisyyttä ottava kirja.

Niinpä aloin keskittyä omaan tieteelliseen työhöni, jota tukivat tuohon aikaan ulkomaiset yhteyteni länsieurooppalaisiin ja amerikkalaisiin kyberneetikkoihin. Alkoi se tutkimus, joka johti edellä mainittuihin englanninkielisiin kyberneettisiin töihini vv. 1975-1989. Kybernetiikka näin käsitettynä on osa sitä dynamiikkaa, ”which is a field emerging between mathematics and sciences… and is the most exciting event on the concept horizon for many years” kuten kirjoittivat Ralph Abraham ja Christopher Shaw esipuheessa teokseensa ’The Geometry of Behavior’ vuonna 1983. Korkean matematiikan eturintamaa, jota olin fysiikan päätyössäni Ostrowskin ja van der Waerdenin mukaan sivunnut, dynamiikka ei vielä tavoita: substanssi vasta etsii siinä muotoaan. Minulle matematiikka ei ollutkaan koskaan itsetarkoitus, ainoastaan väline.

Helsingissä syksyllä 2000 — Y.A.